Katsoin Sopranosia muutama vuosi sitten toisen tuotantokauden puoliväliin asti, kunnes kiinnostukseni lopahti muiden sarjojen viedessä huomioni. Modernit TV-draamat nousukiitoon sysäissyt mafiasaaga vaikutti kyllä mielestäni erittäin laadukkaalta, mutta jostain syystä sen suurin hienous ei ennättänyt paljastua minulle eikä rötöstely temmannut vastustamattomasti mukaansa. New Jerseyn kokoisen aukon ammottaessa kuitenkin sivistyksessäni päätin antaa Tony Sopranolle sekä hänen lähipiirilleen uuden mahdollisuuden, ja seurattuani sarjaa pari ensimmäistä jaksoa en voinut kuin ihmetellä aiempaa innostuksen puutettani: himskutti, tämähän on hyvä!
Sopranos tekee hyvin nopeasti selväksi, ettei sen ydin ole niinkään järjestäytyneessä rikollisuudessa vaan äärimmäisen väkevässä perhedraamassa. Tapahtumia tarkastellaan pääasiassa perheen isän, Tony Sopranon, näkökulmasta hänen yrittäessä tasapainotella niin lastensa ja vaimonsa ongelmien kuin sen toisenkin perheen aiheuttamien murheiden kanssa. Verisiä murhia ja juonittelua tärkeämmän osan ryöstävätkin esimerkiksi kiukutteleva vanhuudenhöperö äitimuori, joka ei suostu muuttamaan asunnostaan hoitokotiin, sekä epäsopua lietsova setä, joka on koko ikänsä jäänyt itseään parempien miesten jalkoihin eikä tunne saavan osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta.
Kauden parhaimmaksi anniksi osoittautuvat kaiken kaikkiaan sen alkupuolen jaksot, joissa tuodaan erinomaisesti ilmi Sopranoiden sekä heidän läheistensä huolet, ristiriidat sekä kipupisteet. Loppujen lopuksi Tony onkin mafioson roolissaan kuin kuka tahansa perheellinen mies, joka yrittää hoitaa vastuullisen ja stressaavan työnsä kunnialla, pitää huolta rakkaimmistaan sekä säilyttää samalla mielenterveytensä raiteillaan. Hänen pelkonsa siitä, että hänen perheensä ja koko elämänsä uhkaa luisua hiljalleen hänen otteestaan, koskettaa lain kaidalla polullakin tallaajaa siten, että kylmäverisestä kriminaalista muovautuu välittömästi samaistuttava sekä ymmärrettävä hahmo.
Sopranos tekee hyvin nopeasti selväksi, ettei sen ydin ole niinkään järjestäytyneessä rikollisuudessa vaan äärimmäisen väkevässä perhedraamassa. Tapahtumia tarkastellaan pääasiassa perheen isän, Tony Sopranon, näkökulmasta hänen yrittäessä tasapainotella niin lastensa ja vaimonsa ongelmien kuin sen toisenkin perheen aiheuttamien murheiden kanssa. Verisiä murhia ja juonittelua tärkeämmän osan ryöstävätkin esimerkiksi kiukutteleva vanhuudenhöperö äitimuori, joka ei suostu muuttamaan asunnostaan hoitokotiin, sekä epäsopua lietsova setä, joka on koko ikänsä jäänyt itseään parempien miesten jalkoihin eikä tunne saavan osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta.
Kauden parhaimmaksi anniksi osoittautuvat kaiken kaikkiaan sen alkupuolen jaksot, joissa tuodaan erinomaisesti ilmi Sopranoiden sekä heidän läheistensä huolet, ristiriidat sekä kipupisteet. Loppujen lopuksi Tony onkin mafioson roolissaan kuin kuka tahansa perheellinen mies, joka yrittää hoitaa vastuullisen ja stressaavan työnsä kunnialla, pitää huolta rakkaimmistaan sekä säilyttää samalla mielenterveytensä raiteillaan. Hänen pelkonsa siitä, että hänen perheensä ja koko elämänsä uhkaa luisua hiljalleen hänen otteestaan, koskettaa lain kaidalla polullakin tallaajaa siten, että kylmäverisestä kriminaalista muovautuu välittömästi samaistuttava sekä ymmärrettävä hahmo.
James Gandolfinin mestarillisesti tulkitsemana Tony Soprano muodostaakin sarjan ehdottoman sydämen ja sielun. Hahmona hän on todentuntuisimpia ja moniulotteisimpia, mitä televisiossa on koskaan nähty, sillä Gandolfini ei sorru roolissaan hetkeäkään yliampuvuuteen, vaikka tilaisuuksia löytyisi, vaan käyttää sen sijaan ilmeitään ja eleitään hyödykseen niin hienovaraisesti, että hänen kasvoiltaan on jatkuvasti luettavissa enemmän kuin käsikirjoituksessa seisoo. Gangsterin pikkupoikamaisen lapsekkuuden alta esimerkiksi huokuu hiljaisena lepäävä, silloin tällöin äkkiarvaamattomasti purkautuva väkivallan uhka, kun taas hänen näennäisen yksinkertaisen ja suorasukaisen ajatusmaailmansa taakse kätkeytyy yllättävä määrä terävää älyä, sosiaalista taitoa, sekä tilannetajua. Tony onkin henkilönä klassinen ihmistyyppi, jonka rahkeet riittäisivät parempaan, mihin hän on elämässään päätynyt, mutta joka ei ole kyennyt nousemaan heikkojen lähtökohtiensa yläpuolelle.
Toiseksi korvaamattomaksi hahmoksi sarjan ensimmäisellä kaudella kohoaa Tonyn dominoiva äiti, joka kiskoo poikaansa kuin pässiä narusta. Kylmäävän kiero ja tunteeton mummeli nimittäin pelaa aivan omaa sosiaalista peliään käyttäen vuosiansa sekä asemaansa surutta hyväkseen omien mielihalujensa saavuttamiseksi, ja häntä näyttelevä Nancy Marchand tekee niin ikään osassaan loistavaa työtä. Tonyn ja äitikullan suhde onkin erityisen mehukasta seurattavaa rötösherran muuttuessa kunnioituksensa ja hyväntahtoisuutensa kourissa täysin aseettomaksi häntä pompottelevan haahkan mielivallan alla. Pohjimmiltaan muori paljastuukin koko Sopranon perheen eripurien suurimmaksi keskittymäksi, mikä tiivistyy lopulta mainiosti hänen epätoivoisessa parahduksessaan: "Miten näin voi tapahtua... poikaani ammuttiin - ja hän pääsi pakoon!"
Sopranosin aloituskierrosta vaivaa vielä tarinan lievä episodimaisuus. Osa Tonyn ja hänen jenginsä vehkeilyistä tuntuu jo alkupään jaksoissa erillisiltä kokonaisuudesta, mutta erityisesti loppukaudesta tämä tapahtumien irrallisuus korostuu. Etenkin jaksojen Boca ja A Hit is a Hit juonikuviot maistuvat väkinäiseltä ja sitoutuvat hyvin hatarasti kauden muuhun sisältöön, minkä lisäksi Bocan alaikäisiä tyttöjä hyväkseen käyttävä jalkapallovalmentaja on hahmona turhanteen kertaan nähty.
Ensimmäisellä kaudella vallitsee myös hienoinen epäsuhta hahmojen saaman ruutuajan välillä. Tonyn kätyrille, Christopher Moltisantille, annetaan esimerkiksi omituisen paljon esiintymisminuutteja siitäkin huolimatta, että hän on sinänsä mielenkiintoinen persoona, jonka sisimmästä kumpuaa taipumus luovaa ilmaisuun mutta joka on jäänyt Tonyn tavoin juuriensa vangiksi sekä tuittupäisen luonteensa rajoittamaksi. Häntä enemmän huomiota olisinkin tarinassa kaivannut annettavan erityisesti Tonyn lapsille, joista ei ennätetä saamaan kauden aikana paljoakaan irti, vaikka heidän rooliensa Sopranon ydinperheen jäseninä kuvittelisi olevan sarjan oleellisimpia.
Tonyn ja hänen psykiatrinsa välisiin kohtauksiin suhtaudun puolestaan kaksijakoisesti. Heidän keskustelujensa kautta mafiapomon hahmo kyllä syventyy saaden lisää ulottuvuuksia ja niihin latautuu myös usein jakson temaattinen sisältö, mutta turhan tiuhaan kahdenkeskinen tilanne päätyy ennalta arvattavasti Tonyn räyhäämiseen sekä rynnistämiseen puhkuen ulos huoneesta. Lisäksi mafioson episodissa Isabella kokemat hallusinaatiot, jotka tohtori selittää hänen rakastavan äidin kaipuunsa synnyttämäksi alitajunnan tuotteeksi, tuntuvat astetta turhan lennokkaalta käänteeltä Sopranosin tyyliseen sarjaan.
Kauden päätöksen jälkeensä jättämä vaikutelma on sekin kahtiajakautunut. Viimeisten jaksojen välienselvittelyt ratkeavat nimittäin yllättävänkin mutkattomasti ilman yhtäkään odottamatonta käännettä, minkä vuoksi todellista jännitettä ei ennätä rakentua. Toisaalta hahmokohtaiset lopetukset ovat sitä vastoin tyydyttäviä: Tonyn setä esimerkiksi ei suostu ylpeyttään tunnustamaan rooliansa mafiaperheen nukkejohtajana pelastaen siten veljenpoikansa syytteiltä, kun taas Tony itse ymmärtää viimein hänen äitinsä syövyttävän vaikutuksen sekä löytää hienossa viimeisessä ravintolakohtauksessa uudelleen yhteyden perheeseensä.
Kaiken kaikkiaan Sopranosin ensimmäinen tuotantokausi aloittaa sarjan vakuuttavasti siepaten minut mukaan tarinaansa tällä kertaa heti alkumetreiltä lähtien. Alkupuolen jaksojen erinomaista tasoa ei onnistuta pitämään täysin yllä kokonaista kolmeatoista episodia kerronnan hukatessa silloin tällöin fokuksensa, mutta siitä huolimatta sarjan hienovarainen tyyli ja erinomainen päähenkilö kantavat ongelmitta kauden loppuun asti. Jos Sopranosissa on siis aikakautensa toisen HBO:n huipputuotoksen, Mullan alla, tavoin taipumusta kehittyä kausi kaudelta, tiedänkin jo nyt, että kyseessä on eräs tulevaisuuden lempisarjoistani.
Toiseksi korvaamattomaksi hahmoksi sarjan ensimmäisellä kaudella kohoaa Tonyn dominoiva äiti, joka kiskoo poikaansa kuin pässiä narusta. Kylmäävän kiero ja tunteeton mummeli nimittäin pelaa aivan omaa sosiaalista peliään käyttäen vuosiansa sekä asemaansa surutta hyväkseen omien mielihalujensa saavuttamiseksi, ja häntä näyttelevä Nancy Marchand tekee niin ikään osassaan loistavaa työtä. Tonyn ja äitikullan suhde onkin erityisen mehukasta seurattavaa rötösherran muuttuessa kunnioituksensa ja hyväntahtoisuutensa kourissa täysin aseettomaksi häntä pompottelevan haahkan mielivallan alla. Pohjimmiltaan muori paljastuukin koko Sopranon perheen eripurien suurimmaksi keskittymäksi, mikä tiivistyy lopulta mainiosti hänen epätoivoisessa parahduksessaan: "Miten näin voi tapahtua... poikaani ammuttiin - ja hän pääsi pakoon!"
Sopranosin aloituskierrosta vaivaa vielä tarinan lievä episodimaisuus. Osa Tonyn ja hänen jenginsä vehkeilyistä tuntuu jo alkupään jaksoissa erillisiltä kokonaisuudesta, mutta erityisesti loppukaudesta tämä tapahtumien irrallisuus korostuu. Etenkin jaksojen Boca ja A Hit is a Hit juonikuviot maistuvat väkinäiseltä ja sitoutuvat hyvin hatarasti kauden muuhun sisältöön, minkä lisäksi Bocan alaikäisiä tyttöjä hyväkseen käyttävä jalkapallovalmentaja on hahmona turhanteen kertaan nähty.
Ensimmäisellä kaudella vallitsee myös hienoinen epäsuhta hahmojen saaman ruutuajan välillä. Tonyn kätyrille, Christopher Moltisantille, annetaan esimerkiksi omituisen paljon esiintymisminuutteja siitäkin huolimatta, että hän on sinänsä mielenkiintoinen persoona, jonka sisimmästä kumpuaa taipumus luovaa ilmaisuun mutta joka on jäänyt Tonyn tavoin juuriensa vangiksi sekä tuittupäisen luonteensa rajoittamaksi. Häntä enemmän huomiota olisinkin tarinassa kaivannut annettavan erityisesti Tonyn lapsille, joista ei ennätetä saamaan kauden aikana paljoakaan irti, vaikka heidän rooliensa Sopranon ydinperheen jäseninä kuvittelisi olevan sarjan oleellisimpia.
Tonyn ja hänen psykiatrinsa välisiin kohtauksiin suhtaudun puolestaan kaksijakoisesti. Heidän keskustelujensa kautta mafiapomon hahmo kyllä syventyy saaden lisää ulottuvuuksia ja niihin latautuu myös usein jakson temaattinen sisältö, mutta turhan tiuhaan kahdenkeskinen tilanne päätyy ennalta arvattavasti Tonyn räyhäämiseen sekä rynnistämiseen puhkuen ulos huoneesta. Lisäksi mafioson episodissa Isabella kokemat hallusinaatiot, jotka tohtori selittää hänen rakastavan äidin kaipuunsa synnyttämäksi alitajunnan tuotteeksi, tuntuvat astetta turhan lennokkaalta käänteeltä Sopranosin tyyliseen sarjaan.
Kauden päätöksen jälkeensä jättämä vaikutelma on sekin kahtiajakautunut. Viimeisten jaksojen välienselvittelyt ratkeavat nimittäin yllättävänkin mutkattomasti ilman yhtäkään odottamatonta käännettä, minkä vuoksi todellista jännitettä ei ennätä rakentua. Toisaalta hahmokohtaiset lopetukset ovat sitä vastoin tyydyttäviä: Tonyn setä esimerkiksi ei suostu ylpeyttään tunnustamaan rooliansa mafiaperheen nukkejohtajana pelastaen siten veljenpoikansa syytteiltä, kun taas Tony itse ymmärtää viimein hänen äitinsä syövyttävän vaikutuksen sekä löytää hienossa viimeisessä ravintolakohtauksessa uudelleen yhteyden perheeseensä.
Kaiken kaikkiaan Sopranosin ensimmäinen tuotantokausi aloittaa sarjan vakuuttavasti siepaten minut mukaan tarinaansa tällä kertaa heti alkumetreiltä lähtien. Alkupuolen jaksojen erinomaista tasoa ei onnistuta pitämään täysin yllä kokonaista kolmeatoista episodia kerronnan hukatessa silloin tällöin fokuksensa, mutta siitä huolimatta sarjan hienovarainen tyyli ja erinomainen päähenkilö kantavat ongelmitta kauden loppuun asti. Jos Sopranosissa on siis aikakautensa toisen HBO:n huipputuotoksen, Mullan alla, tavoin taipumusta kehittyä kausi kaudelta, tiedänkin jo nyt, että kyseessä on eräs tulevaisuuden lempisarjoistani.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti